Kake, Marek, Ville ja mä

Kuten Tokolan Teemu kerran minulle ansiokkaasti bloggaajien sielunmaisemaa kirjoitusten aiheista avasi. Suosituimpia aiheita ovat:
A Minä
B: Minä
ja
C: Minä.

Joten tehdäämpä vähän kunniaa genrelle ja avatua nuorena miehenä minua opettaneista miekkailuvalkuista.

Olipa kerran Minä

Miekkailu-urani alkoi vuonna 1976 tammikuussa, tuollin asetuimme kahden kaverini, Petri Nivan ja Jouni Paattakaisen kanssa ensimmäistä kertaa varoasentoon Ylioppilasmiekkailijoiden alkeiskurssilla. Ja saimme kaikki samantien suonenvedon. Noh...

”Kurssi” oli ehkä hieman suureellinen sana opetusmuodolle, ehkä tutorointi kuvaisi saamaamme opetusta paremmin, sillä kurssin vahvuus oli tasan me kolme poikaa ja opetus kauniisti sanottuna vapaamuotoista. Mutta mikäs oli poikien opetellessa, kun peräämme katsoi ihana Ulla Heinonen, kun omalta miekkailultaan ehti. (Ja arvatkaas mitä me katsoimme kun kurssin ohjaaja miekkaili...)

Hyvin pian saimme opetusta myös Kauko Jalkaselta,

joka oli kovempi aikansa legenda kuin Kari Grandista tuli koskaan. Kauko ”Kake” Jalkanen oli ainut suomalainen, jolla oli puhelinluettelossa ammattina miekkailun opettaja.  Aloittaessamme  Kake oli jo lähes 60-vuotias, mutta muistan aina, kun hän esitteli miekkailijalle tärkeää reisien lihasvoimaa yhden jalan kyykyillään.  Ei mene multa enää, vaikka Kaken vuosiin on vielä matkaa.

Koska tuolloin vielä kaikki aloittivat floretilla, mutta ikäryhmässämme oli hyvin vähän miekkailijoita, huomasimme Paattakaisen Jounin kanssa olevamme floretin junnumaajoukkueessa alta aikayksikön. Vuonna 1978 maajoukkuepaikka tarjosi junnullemahdollisuuden maksuttomiin oppitunteihin. Kaken opparit maksetiin liiton ”reikäkortilla”. Opparin jälkeen opettaja napsaisi reiän opparikorttiin kuin konduktööri ikään.
Mieleen jäi  Kaken lämmin suhtautuminen nuoriin oppilaisiinsa. Polkaisimme kerran  kutsuttuina Kaken ”plantaasiksi” kutsumalleen kesämökille Heinolaan. Siihen aikaan pieni 140 km pyöräretki  ei tuntunut missään. Se oli hieno kesäpäivä Kaken hieman rehottamaan päässeellä kesämökillä. Ja samana päivänä sitten fillarilla takaisin Hesaan.

Kolme maestroa ja hopeinen kultamitali

Miekkailun oppitunneista ei jostain syystä ole jäänyt mitään kovin ykstyiskohtaista mieleen. Suurimmat muistot ovat siitä vaiheesta, kun oli pakko siirtyä floretista kalpaan joskus 1980 paikkeilla. Floretin opetus ajettiin pikkuhiljaa alas ja kaikki liiton paukut laitettiin kalpaan.
Käsipiston opettelu ja etuoikeusmiekkailusta poisopettelu oli uutta ja ihmeellistä. Tuolloin sain toiseksi opettajakseni puolalaisen Marek Szafirowskin. Oli vitsikästä, kun Marekin oppareilla varoasennon piti olla puolalaisittain etupainoinen ja Kaken oppareilla taas piti muistaa olla perinteiseen ranskalaiseen tyyliin pystymmässä asennossa, ettei senhetkinen ope hermostunut.

Samoihin aikoihin kuvioihin tuli vielä kolmaskin opettaja, toinen puolalainen Wieslaw Koniczek. Nopeasti ”Villeksi” nimetty Koniczek ehti ennen kalpaan siirtymistä opettamaan meille suoraviivaista puolalaista florettiakin, joka oli yksi voittomme avain, kun 1981 Tukholmassa voitimme floretissa juniorien Pohjoismaisen mestaruuden joukkueella Tero Hakkarainen, Kim Lindberg, Jouni Paattakainen, ja Matti Raitio. 

Ruotsi oli tuohon aikaan ollut vuosia ylivoimainen floretissa  ja Miekkailuliitto noteerasi saavutuksen sinä vuona Katterin miekalla. Hauska yksityiskohta palkintojenjaosta Tukholmassa oli, että ruotsalaisilta oli päässy kultaisen mitalit ”loppunaan”, joten saimme hopeiset mitalit, joihin oli taakse kaiverrettu ykkösija. Luvattuja kultaisia versioita ei koskaan kuulunut Suomeen. Svedu pettää aina :)

Pikkuhiljaa päävalmentajakseni  tuli Ville, vaikka hetken aikaa sain oppareita kaikilta kolmelta opettajaltani.
Kun sain Villeltä viimeisen opparini joskus vuoden 1984 kieppeillä, siitä seurasikin pitkä tauko henkilökohtaisessa opetuksessa. Seuraava kerran taisin päästä oppitunille Oulussa pidetyllä valmentajakurssilla 2010. Silloin Lauhion Seppo palautti satunnaisen oppilaansa muistoissaan leijuvan veteraanin reaalimaailman tasolle siitä, mitä parinkymmen vuoden opparitauko merkitsee. Se ei ole ihan sama asia kuin fillarilla ajo, että kun kerran oppii niin aina sen muistaa…

Florettimiekkailua ja ranskalaisia muttereita

Alkeismiekka vai miekkailutaidon kivijalka?
Suomessa florettimiekkailu edustaa nice-lajia nice-lajin sisällä. Suomessa on noin 9000 urheiluseuraa, miekkailuseuroja on 20. Näistä 20 seurasta florettia opetetaan tosissaan vain Oulun Miekkailuseurassa. Muilla se on enemmän tai vähemmän muun toiminnan ohessa tapahtuvaa puuhastelua. Kun aikanaan aloitin miekkailun, floretti oli päivänselvä valinta ensimmäiseksi aseeksi. Nykyään suurin osa miekkailijoista aloittaa suoraan kalvalla. Voisiko tällä olla laajamittaisempia vaikutuksia miekkailutaidon rapistumiseen tai yksipuolistumiseen pitkällä tähtäimellä? Esimerkiksi kalvassa ei ole mikään pakko opetella väistöjä. Ei silti että olisin mikään florettifanaatikko, voi väistöt opetella kalvallakin, ne pitää vain hallita eri logiikalla. Kalvassa väistö on VÄISTÖ, sen tulee todellakin estää osuma, floretissa väistöllä on "vain" etuoikeuden hankintafunktio, sen ei välttämättä tarvitse estää osumaa.

Edelleen jos jatkan spekulointia "floretinpuutostaudin" mahdollisista vaikutuksista. Merkintälaitteen rekisteröimän osuman tekemiseen vaaditaan floretissa 13-15 ms (sekunti = 1000 millisekuntia) kontakti, kalvassa vain 2–10 ms. Ero voi tuntua mitättömältä, maksimissaan vain 13 sekunnin tuhannesosaa kalvan hyväksi, mutta peruspiston tekeminen on floretilla huomattavasti vaativampaa kuin kalvalla. Tästä seuraa väittämä: Floretilla alkeismiekkailijan on pakko oppia kunnollinen (tai ainakin kohtuullinen) ojennus, että saa merkintälaitteen lampun palamaan, kalvassa piippaa, jos sattuu huitaisemaan sinne päin. Kalvassa voi siis pärjätä viidakkomiestyyliin kummallisesti miekkaillen jonkin aikaa. Vaan, kun tulee katto vastaan, niin kehittyminen jumahtaa siihen. Väärien tapojen poisopettaminen ja sen jälkeen oikean tavan opetteleminen alusta asti on huimasti raskaampi prosessi kuin opetella asiat kerralla oikein.

Voihan löysä kahva!
Tapahtui huhtikuussa 2008. Sisiliassa pidettiin juniorien ja kadettien MM-kilpailut. Loistavasti menneen EM-kisan vuoksi toiveni menestyksestä kadettien kisassa olivat tietysti korkealla. Mutta miekkailu on arvaamaton laji. Teemu karsiutui 64-cupissa ja sijoitukseksi tuli keskikastin 41. sija. Miten siis kalvan MM-kadettitulos liitty florettimiekkailuun? Kisapettymyksen lievittämiseksi siirryin shoppailumoodiin ja ostaa päräytin kilpailupaikan hyvinvarutetulta "ostoskujalta" florettiliivin ja kaksi asetta. Olin tuolloin jo pidempään haikaillut florettikisojen perään, mutta koska meillä Turun Miekkailijoissa ei aselajia harrasteta, oli kamojen hankinta jäänyt tekemättä.
Valitettavasti satuin hankkimaan florettini ranskalaisen Prieur'in kojulta. Liivi oli oikein jees hankinta, suljenta kätevästi miekkailutakin tyyppisesti edessä, että veteraninkin kätöset saivat vetskarin helposti kiinni. Aseissa vain sorruin erikoiseen kahvavalintaa, puhumattakaan kahvamutterista, joka oli ranskalaisen logiikan mukaisesti hylsyavaimella kiristettävä, ei kuusikulmalla. Tästä aiheutui, että kun kahvat heti ensimmäisessä koitoksessa, veteraaninen SM-kisoissa syksyllä 2008, löystyivät, lopsahti kisainto kiristystyökalun puutteeseen. Olisi pitänyt lähteä floretti kourassa rautakauppaan oikean kokoista hylsyavainta etsimään.
Kunnes sitten! Pyrkivän Urheilutalo, jonka kyljessä miekkailusalimme on, päätti tehdä pukuhuoneistaan saunatilat. (Aivan, nyt meillä on VIP-tason tilaussauna salimme yhteydessä...) Remonttimiehiltä löytyi viimein apu korvienväliä kiristäneeseen löysään mutteriin! Kahvat saatiin irti ja turvallisen tutut kuusikulmapultit tilalle. Oujee, ja heti ilmoittautumaan florettikisoihin!

Setä heiluu; YM:n juhlakilpailut, miesten floretti 24.10.2009
Näin kotimaisesti ajatellen ihan kivasti osallistumista. Saatiin kaksi alkuerää kokoon ja kilpailun järjestäjät sallivat solidaarisesti kaikkien päästä cuppiin, käsi alkuerässä miten kävi. Omassa erässäni sain heti vastaanin "Oulun jättiläisen" ja Paulus Tokola näyttikin meikikselle närhen suvunjatkamisvälineet 5-2. Dementia iskikin sitten seuraavien vastustajien nimien kanssa, joka tapauksessa sympaattinen nuori mies voitettiin 5-0 ja terhakka ja ihan florettimiekkailijan oloinen nuori mies 5-4 ja sitten lopuksi Erän Ilkka 5-3 tmv. Tässä vaiheessa kisaa olin jo tehnyt dramaattisen havainnon. Joko mielikuvani floretista nopeana aselajina oli nuoruuden muistojen kultaamaa, tai sitten nykyvastustajat vain ottelivat eri tyyliin kuin vuonna papu ja soppa. Etenkin kun itse en todellakaan ollut muuttunut vuosien varrella nopeammaksi, ihmettelin miten pysyin todella helposti ottelujen tempossa mukana. Noh, osuminen oli sitten vähän eri asia. Sitä perusojennusta kun tuli tuossa kuulutettua....

Loppujen lopuksi pääsin kokeilemaan taitojani pääsystä finaaliin oululaisen Lauri Hirvelän kanssa. Homma kaatui muutamaan "pikku" juttuun.
1) Ei riitä, että kärki plupsahtaa mukavasti keskelle liiviä, kontaktin pitää tosiaan kestää se 13-15 ms
2) Vielä ikävämpi juttu jos liike on oikea, tempo oikea, sinulla on etuoikeus, mutta pistät törkeästi ohi
3) Lähitaistelussa tuli köniin sata nolla
- eli voisiko sanoa, harjoittelu kannattaa ja oikea mies voitti :) - niin eikä haittaa, jos kävisi lenkillä vähän useammin...olin kuitenkin aika ylpeä kun Lauri totesi, että ei hänkään ihan kauheasti oli halunnut kunnon puolesta heilua enempää.

Kalpa on Suomessa nopeampaa kuin floretti
Loppuhavaintona siis oli ainakin yhden myytin murtuminen. Mielestäni nykykalpa on meillä jo mennyt vauhdikkuudessaan floretin ohi. Suurin syy on tietysti tasoero, kotimainen kilpafloretti ei ole kilpailukykyistä kansainvälisesti, mutta kalpa sentään sinnittelee. Kuten mainitsin, jos 47-vuotias ukko pysyy prime-time-ikäisten nuorukaisten vauhdissa, niin florettispecialistien on syytä panostaa liikenopeuteen. Ei floretissa säilän vauhtiin päästä, mutta kyllä hakkaa-päälle-henkeä pitää sen verran olla, ettei sentään kyttäämiseksi mene.