Kake, Marek, Ville ja mä

Kuten Tokolan Teemu kerran minulle ansiokkaasti bloggaajien sielunmaisemaa kirjoitusten aiheista avasi. Suosituimpia aiheita ovat:
A Minä
B: Minä
ja
C: Minä.

Joten tehdäämpä vähän kunniaa genrelle ja avatua nuorena miehenä minua opettaneista miekkailuvalkuista.

Olipa kerran Minä

Miekkailu-urani alkoi vuonna 1976 tammikuussa, tuollin asetuimme kahden kaverini, Petri Nivan ja Jouni Paattakaisen kanssa ensimmäistä kertaa varoasentoon Ylioppilasmiekkailijoiden alkeiskurssilla. Ja saimme kaikki samantien suonenvedon. Noh...

”Kurssi” oli ehkä hieman suureellinen sana opetusmuodolle, ehkä tutorointi kuvaisi saamaamme opetusta paremmin, sillä kurssin vahvuus oli tasan me kolme poikaa ja opetus kauniisti sanottuna vapaamuotoista. Mutta mikäs oli poikien opetellessa, kun peräämme katsoi ihana Ulla Heinonen, kun omalta miekkailultaan ehti. (Ja arvatkaas mitä me katsoimme kun kurssin ohjaaja miekkaili...)

Hyvin pian saimme opetusta myös Kauko Jalkaselta,

joka oli kovempi aikansa legenda kuin Kari Grandista tuli koskaan. Kauko ”Kake” Jalkanen oli ainut suomalainen, jolla oli puhelinluettelossa ammattina miekkailun opettaja.  Aloittaessamme  Kake oli jo lähes 60-vuotias, mutta muistan aina, kun hän esitteli miekkailijalle tärkeää reisien lihasvoimaa yhden jalan kyykyillään.  Ei mene multa enää, vaikka Kaken vuosiin on vielä matkaa.

Koska tuolloin vielä kaikki aloittivat floretilla, mutta ikäryhmässämme oli hyvin vähän miekkailijoita, huomasimme Paattakaisen Jounin kanssa olevamme floretin junnumaajoukkueessa alta aikayksikön. Vuonna 1978 maajoukkuepaikka tarjosi junnullemahdollisuuden maksuttomiin oppitunteihin. Kaken opparit maksetiin liiton ”reikäkortilla”. Opparin jälkeen opettaja napsaisi reiän opparikorttiin kuin konduktööri ikään.
Mieleen jäi  Kaken lämmin suhtautuminen nuoriin oppilaisiinsa. Polkaisimme kerran  kutsuttuina Kaken ”plantaasiksi” kutsumalleen kesämökille Heinolaan. Siihen aikaan pieni 140 km pyöräretki  ei tuntunut missään. Se oli hieno kesäpäivä Kaken hieman rehottamaan päässeellä kesämökillä. Ja samana päivänä sitten fillarilla takaisin Hesaan.

Kolme maestroa ja hopeinen kultamitali

Miekkailun oppitunneista ei jostain syystä ole jäänyt mitään kovin ykstyiskohtaista mieleen. Suurimmat muistot ovat siitä vaiheesta, kun oli pakko siirtyä floretista kalpaan joskus 1980 paikkeilla. Floretin opetus ajettiin pikkuhiljaa alas ja kaikki liiton paukut laitettiin kalpaan.
Käsipiston opettelu ja etuoikeusmiekkailusta poisopettelu oli uutta ja ihmeellistä. Tuolloin sain toiseksi opettajakseni puolalaisen Marek Szafirowskin. Oli vitsikästä, kun Marekin oppareilla varoasennon piti olla puolalaisittain etupainoinen ja Kaken oppareilla taas piti muistaa olla perinteiseen ranskalaiseen tyyliin pystymmässä asennossa, ettei senhetkinen ope hermostunut.

Samoihin aikoihin kuvioihin tuli vielä kolmaskin opettaja, toinen puolalainen Wieslaw Koniczek. Nopeasti ”Villeksi” nimetty Koniczek ehti ennen kalpaan siirtymistä opettamaan meille suoraviivaista puolalaista florettiakin, joka oli yksi voittomme avain, kun 1981 Tukholmassa voitimme floretissa juniorien Pohjoismaisen mestaruuden joukkueella Tero Hakkarainen, Kim Lindberg, Jouni Paattakainen, ja Matti Raitio. 

Ruotsi oli tuohon aikaan ollut vuosia ylivoimainen floretissa  ja Miekkailuliitto noteerasi saavutuksen sinä vuona Katterin miekalla. Hauska yksityiskohta palkintojenjaosta Tukholmassa oli, että ruotsalaisilta oli päässy kultaisen mitalit ”loppunaan”, joten saimme hopeiset mitalit, joihin oli taakse kaiverrettu ykkösija. Luvattuja kultaisia versioita ei koskaan kuulunut Suomeen. Svedu pettää aina :)

Pikkuhiljaa päävalmentajakseni  tuli Ville, vaikka hetken aikaa sain oppareita kaikilta kolmelta opettajaltani.
Kun sain Villeltä viimeisen opparini joskus vuoden 1984 kieppeillä, siitä seurasikin pitkä tauko henkilökohtaisessa opetuksessa. Seuraava kerran taisin päästä oppitunille Oulussa pidetyllä valmentajakurssilla 2010. Silloin Lauhion Seppo palautti satunnaisen oppilaansa muistoissaan leijuvan veteraanin reaalimaailman tasolle siitä, mitä parinkymmen vuoden opparitauko merkitsee. Se ei ole ihan sama asia kuin fillarilla ajo, että kun kerran oppii niin aina sen muistaa…