keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kohti Suuria muutoksia

Uusi vaihde Turun Miekkailijoissa 

Ervin ja Tero salilla alkusyksystä 2014

Viime elokuussa Turun Miekkailijoiden harjoitteluun tuli suuri muutos. Palkkasimme seuraan ammattivalmentajaksi unkarilaisen Ervin Szűcs'in. Valintaprosessi meni hieman epätyypillisesti. Olimme aikaisemmin jo kutsuneet kaksi hakuprosessin läpäissyttä ehdokasta Turkuun työhaastatteluun, mutta henkilö jonka valitsimme "jänisti" hankkeesta, joten meille tuli kiire löytää uusi, sopiva valmentaja.

Erviniä suositeltiin helsinkiläisen HABDA-seuran suunnalta. HABDAlla on jo suomalaisittain pitkät perinteen unkarilaisten valmentajien palkkaamisesta ja Ervin oli seuran nykyisen valmentajan Andras Tothin hyvä ystävä. Myös useampi Turun miekkailija oli tutustunut Ervinin valmentamiseen Unkarissa pidetyillä kansainvälisillä leireillä, joten teimme valintapäätöksen "etänä".

Nyt noin kolme kuukautta myöhemmin voi todeta, että valinta meni kannaltamme nappiin. Saimme ahkeran ammattilaisen, jolla on halu kehittää seuramme valmennusta kokonaisuutena - myös säilistit huomioiden.

Erityistä huomiota Ervin kiinnittää miekkailijan urheilupohjan kehittämiseen. Jalkatyön perusta, kehon hallinta ja lihashuolto on mukana jokaisessa harjoituksessa. Aikaisemminkin niitä harrastettiiin, mutta vain harrastettiin. Nyt pohjan vahvistamiseen kiinnitetään järkestelmällistä huomiota.

Toinen valtaisa muutos on henkilökohtaiseten oppituntien määrän kasvaminen. Kun aikaisemmin harrastajavoimin resurssit riittivät rajallisen, pääasiassa kilpailuissa käyvinen junnujen tarpeisiin, nyt oppareita ottavat kaikki seuran jäsenryhmät minijunnuista aikuisharrastajiin.

Edistyneiden oppilaiden oppituntien vaativuus on noussut ja tämä on jo kolmessa kuukaudessa näkynyt miekkilijoiden otteissa kilpailutilanteessa.

Kun ajatus ammattivalmentajasta ensimmäisen kerran otettiin esiin, moni epäili onko noin sadan jäsenen seuralla siihen taloudellisia resursseja. Jälkeenpäin voi todeta, että kun luotiin tarjontaa, opptitunneista, saatiin aikaan kysyntää. Tällä hetkellä tilanne on käytännössä se, että Ervin on täystyöllistetty, joten on aika pohtia, pitääkö "vanhan sotahevosen" pikkuhiljaa alkaa keräämään luitaan takaisin opparialueelle. Loma taitaa olla pikkuhiljaa ohi...



perjantai 18. heinäkuuta 2014

Pistokäsi viemäriputkesta

Salimme kakkosnelosesta väsätty pistokäsi väsähti noin vuosi sitten jesarirullan loputtua. Olisi varmasti ollut helpointa käydä ostamassa uusi rulla teippiä ja pistää vanhoilla miekkailutakkien hihoilla vuorattu kalikka takaisin paikalleen, mutta...


Sain Vision muoviputkirunkoisesta kalvan käsipistomaalitaulusta

Ensimmäinen vaihe oli löytää sopivaa putkea. Jouduin perumaan aikaisemmat puheeni K-Raudan boikotoinnista (pari kertaa kokemani nöyryyttävän palvelun takia...vrt. Spede sketsit). Yllättävän helposti löytykin
- pätkä n. 50 mm PVC-viemäriputkea ja
- 45 asteen liitopala, sekä
- vaahtomuovista eristysputkea

Asiaan kuuluvasti ostokset jäivät sitten kuukaudeksi makaamaan siihen paikkaan, mihin kassi putosi kauppareissun jälkeen.


Toinen ponnistus

Putkien lisäksi tarvittiin jonkinmoinen systeemi pistokäden kiinnittämiseksi salin tolppaan. Porasin putken kokoisen reiän ulkovarastosta löytämääni laudankappaleeseen, kiinnitin putken ruuveilla reikään ja pistin toisen laudan pätkän tukemaan reikään ruuvattua käden torsoa. Lopuksi venytin putkieristeen putken ympärille kiristyskalvon avulla ja ruuttasin laudassa olevan reiän reunat umpeen silikonilla. Viimeisen toimenpiteen järjellisyydestä ei ole mitään käryä, mutta sattuipa olemaan avonainen silikonitruutta käytettävissä.





Loppusuora avautuu. Ohessa osat:

1.  Runkopalikka, jonka läpi menee...
2.  Kokiilin asennusnaru ja ruuvi
3. Sopivan ruttuinen kokilli saa vielä yhden tehtävän
4, Puhkipistettyn opparikäden ehjä aluspuoli sopii peitteeksi, käden originaali vaahtomuovipehmustus piti poistaa, että sen sain pujotettua rungon ympärille.
5.Alunperin retkeilykäyttöön tarkoittettu kiinnityshihna hökötyksen kiinnittämiseksi tolppaan.

Kokiili kiinnitettiin torson päähän mutteri&vetonaru-systeemillä
Ja lopuksi valmiista tekeleestä käsi innosta täristen otettu epätarkka kuva. Tuo retkihihna joustaa hiukan, joten maalikin joustaa hieman osumasta. Tulee vähän realistisempi fiilis kädestä kuin mitä se vanha puupökkelö oli. Mutta kauanko tuo kestää, ennekuin joku minijunnu jyrää sen alkulämppäjuoksentelun ohessa...nähtäväksi jää.



torstai 3. heinäkuuta 2014

Kake, Marek, Ville ja mä


Kuten Tokolan Teemu kerran minulle ansiokkaasti bloggaajien sielunmaisemaa kirjoitusten aiheista avasi. Suosituimpia aiheita ovat:
A Minä
B: Minä
ja
C: Minä.

Joten tehdäämpä vähän kunniaa genrelle ja avatua nuorena miehenä minua opettaneista miekkailuvalkuista.

Olipa kerran Minä

Miekkailu-urani alkoi vuonna 1976 tammikuussa, tuollin asetuimme kahden kaverini, Petri Nivan ja Jouni Paattakaisen kanssa ensimmäistä kertaa varoasentoon Ylioppilasmiekkailijoiden alkeiskurssilla. Ja saimme kaikki samantien suonenvedon. Noh...

”Kurssi” oli ehkä hieman suureellinen sana opetusmuodolle, ehkä tutorointi kuvaisi saamaamme opetusta paremmin, sillä kurssin vahvuus oli tasan me kolme poikaa ja opetus kauniisti sanottuna vapaamuotoista. Mutta mikäs oli poikien opetellessa, kun peräämme katsoi ihana Ulla Heinonen, kun omalta miekkailultaan ehti. (Ja arvatkaas mitä me katsoimme kun kurssin ohjaaja miekkaili...)

Hyvin pian saimme opetusta myös Kauko Jalkaselta,

joka oli kovempi aikansa legenda kuin Kari Grandista tuli koskaan. Kauko ”Kake” Jalkanen oli ainut suomalainen, jolla oli puhelinluettelossa ammattina miekkailun opettaja.  Aloittaessamme  Kake oli jo lähes 60-vuotias, mutta muistan aina, kun hän esitteli miekkailijalle tärkeää reisien lihasvoimaa yhden jalan kyykyillään.  Ei mene multa enää, vaikka Kaken vuosiin on vielä matkaa.

Koska tuolloin vielä kaikki aloittivat floretilla, mutta ikäryhmässämme oli hyvin vähän miekkailijoita, huomasimme Paattakaisen Jounin kanssa olevamme floretin junnumaajoukkueessa alta aikayksikön. Vuonna 1978 maajoukkuepaikka tarjosi junnullemahdollisuuden maksuttomiin oppitunteihin. Kaken opparit maksetiin liiton ”reikäkortilla”. Opparin jälkeen opettaja napsaisi reiän opparikorttiin kuin konduktööri ikään.
Mieleen jäi  Kaken lämmin suhtautuminen nuoriin oppilaisiinsa. Polkaisimme kerran  kutsuttuina Kaken ”plantaasiksi” kutsumalleen kesämökille Heinolaan. Siihen aikaan pieni 140 km pyöräretki  ei tuntunut missään. Se oli hieno kesäpäivä Kaken hieman rehottamaan päässeellä kesämökillä. Ja samana päivänä sitten fillarilla takaisin Hesaan.

Kolme maestroa ja hopeinen kultamitali

Miekkailun oppitunneista ei jostain syystä ole jäänyt mitään kovin ykstyiskohtaista mieleen. Suurimmat muistot ovat siitä vaiheesta, kun oli pakko siirtyä floretista kalpaan joskus 1980 paikkeilla. Floretin opetus ajettiin pikkuhiljaa alas ja kaikki liiton paukut laitettiin kalpaan.
Käsipiston opettelu ja etuoikeusmiekkailusta poisopettelu oli uutta ja ihmeellistä. Tuolloin sain toiseksi opettajakseni puolalaisen Marek Szafirowskin. Oli vitsikästä, kun Marekin oppareilla varoasennon piti olla puolalaisittain etupainoinen ja Kaken oppareilla taas piti muistaa olla perinteiseen ranskalaiseen tyyliin pystymmässä asennossa, ettei senhetkinen ope hermostunut.

Samoihin aikoihin kuvioihin tuli vielä kolmaskin opettaja, toinen puolalainen Wieslaw Koniczek. Nopeasti ”Villeksi” nimetty Koniczek ehti ennen kalpaan siirtymistä opettamaan meille suoraviivaista puolalaista florettiakin, joka oli yksi voittomme avain, kun 1981 Tukholmassa voitimme floretissa juniorien Pohjoismaisen mestaruuden joukkueella Tero Hakkarainen, Kim Lindberg, Jouni Paattakainen, ja Matti Raitio. 

Ruotsi oli tuohon aikaan ollut vuosia ylivoimainen floretissa  ja Miekkailuliitto noteerasi saavutuksen sinä vuona Katterin miekalla. Hauska yksityiskohta palkintojenjaosta Tukholmassa oli, että ruotsalaisilta oli päässy kultaisen mitalit ”loppunaan”, joten saimme hopeiset mitalit, joihin oli taakse kaiverrettu ykkösija. Luvattuja kultaisia versioita ei koskaan kuulunut Suomeen. Svedu pettää aina :)

Pikkuhiljaa päävalmentajakseni  tuli Ville, vaikka hetken aikaa sain oppareita kaikilta kolmelta opettajaltani.
Kun sain Villeltä viimeisen opparini joskus vuoden 1984 kieppeillä, siitä seurasikin pitkä tauko henkilökohtaisessa opetuksessa. Seuraava kerran taisin päästä oppitunille Oulussa pidetyllä valmentajakurssilla 2010. Silloin Lauhion Seppo palautti satunnaisen oppilaansa muistoissaan leijuvan veteraanin reaalimaailman tasolle siitä, mitä parinkymmen vuoden opparitauko merkitsee. Se ei ole ihan sama asia kuin fillarilla ajo, että kun kerran oppii niin aina sen muistaa…

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Lomalla


Heh. Olen siis päässyt "viime kerrasta onkin jo aikaa" bloggajien kerhoon. Toivotan siis itseni tervetulleeksi...taas.

Miekkailusta kirjoittaminen taisi jäädä lomalla, koska viime vuosi ei antanut kauhesti uusia kiksejä. Harrastus olikin muuttunut toiseksi työksi. Mistä pitää tietysti marista, sillä oikeasti työstä maksetaan palkkaa.

Sentään seura veloittaa antamistani oppareista, jotta illuusiota ilmaisesta lounaasta ei synny. Se onkin tärkeää, koska olemme viime keväänä tehneet seuran lähihistorian suurimman ponnistuksen rekrytoidaksemme ammattivalmentajaa nostamaan Turun Miekkailijat uuteen nousuun.

Vähän pisti vihoiksi, kun toinen hakijoistamme osoittautukin miekkailuturistiksi - kiitti vaan Lontoon kävijälle. Me olimme vakavissamme mutta sinä et. Tietysti rekrytointi on aina riskipeliä, ei siinä mitään. Mutta kyllä se kirpaisee, kun pistät kolme työpäivää palkattomalle katsoaksesi oharin perään.

Mutta, pari riviä voi olla avaus "writers blockin" poistoon!