Pistokäsi viemäriputkesta

Salimme kakkosnelosesta väsätty pistokäsi väsähti noin vuosi sitten jesarirullan loputtua. Olisi varmasti ollut helpointa käydä ostamassa uusi rulla teippiä ja pistää vanhoilla miekkailutakkien hihoilla vuorattu kalikka takaisin paikalleen, mutta...

Sain Vision muoviputkirunkoisesta kalvan käsipistomaalitaulusta

Ensimmäinen vaihe oli löytää sopivaa putkea. Jouduin perumaan aikaisemmat puheeni K-Raudan boikotoinnista (pari kertaa kokemani nöyryyttävän palvelun takia...vrt. Spede sketsit). Yllättävän helposti löytykin

- pätkä n. 50 mm PVC-viemäriputkea ja

- 45 asteen liitopala, sekä

- vaahtomuovista eristysputkea

Asiaan kuuluvasti ostokset jäivät sitten kuukaudeksi makaamaan siihen paikkaan, mihin kassi putosi kauppareissun jälkeen.

Toinen ponnistus

Putkien lisäksi tarvittiin jonkinmoinen systeemi pistokäden kiinnittämiseksi salin tolppaan. Porasin putken kokoisen reiän ulkovarastosta löytämääni laudankappaleeseen, kiinnitin putken ruuveilla reikään ja pistin toisen laudan pätkän tukemaan reikään ruuvattua käden torsoa. Lopuksi venytin putkieristeen putken ympärille kiristyskalvon avulla ja ruuttasin laudassa olevan reiän reunat umpeen silikonilla. Viimeisen toimenpiteen järjellisyydestä ei ole mitään käryä, mutta sattuipa olemaan avonainen silikonitruutta käytettävissä.

Loppusuora avautuu. Ohessa osat:

1.  Runkopalikka, jonka läpi menee...

2.  Kokiilin asennusnaru ja ruuvi

3. Sopivan ruttuinen kokilli saa vielä yhden tehtävän

4, Puhkipistettyn opparikäden ehjä aluspuoli sopii peitteeksi, käden originaali vaahtomuovipehmustus piti poistaa, että sen sain pujotettua rungon ympärille.

5.Alunperin retkeilykäyttöön tarkoittettu kiinnityshihna hökötyksen kiinnittämiseksi tolppaan.

Kokiili kiinnitettiin torson päähän mutteri&vetonaru-systeemillä

Ja lopuksi valmiista tekeleestä käsi innosta täristen otettu epätarkka kuva. Tuo retkihihna joustaa hiukan, joten maalikin joustaa hieman osumasta. Tulee vähän realistisempi fiilis kädestä kuin mitä se vanha puupökkelö oli. Mutta kauanko tuo kestää, ennekuin joku minijunnu jyrää sen alkulämppäjuoksentelun ohessa...nähtäväksi jää.

Kake, Marek, Ville ja mä

Kuten Tokolan Teemu kerran minulle ansiokkaasti bloggaajien sielunmaisemaa kirjoitusten aiheista avasi. Suosituimpia aiheita ovat:
A Minä
B: Minä
ja
C: Minä.

Joten tehdäämpä vähän kunniaa genrelle ja avatua nuorena miehenä minua opettaneista miekkailuvalkuista.

Olipa kerran Minä

Miekkailu-urani alkoi vuonna 1976 tammikuussa, tuollin asetuimme kahden kaverini, Petri Nivan ja Jouni Paattakaisen kanssa ensimmäistä kertaa varoasentoon Ylioppilasmiekkailijoiden alkeiskurssilla. Ja saimme kaikki samantien suonenvedon. Noh...

”Kurssi” oli ehkä hieman suureellinen sana opetusmuodolle, ehkä tutorointi kuvaisi saamaamme opetusta paremmin, sillä kurssin vahvuus oli tasan me kolme poikaa ja opetus kauniisti sanottuna vapaamuotoista. Mutta mikäs oli poikien opetellessa, kun peräämme katsoi ihana Ulla Heinonen, kun omalta miekkailultaan ehti. (Ja arvatkaas mitä me katsoimme kun kurssin ohjaaja miekkaili...)

Hyvin pian saimme opetusta myös Kauko Jalkaselta,

joka oli kovempi aikansa legenda kuin Kari Grandista tuli koskaan. Kauko ”Kake” Jalkanen oli ainut suomalainen, jolla oli puhelinluettelossa ammattina miekkailun opettaja.  Aloittaessamme  Kake oli jo lähes 60-vuotias, mutta muistan aina, kun hän esitteli miekkailijalle tärkeää reisien lihasvoimaa yhden jalan kyykyillään.  Ei mene multa enää, vaikka Kaken vuosiin on vielä matkaa.

Koska tuolloin vielä kaikki aloittivat floretilla, mutta ikäryhmässämme oli hyvin vähän miekkailijoita, huomasimme Paattakaisen Jounin kanssa olevamme floretin junnumaajoukkueessa alta aikayksikön. Vuonna 1978 maajoukkuepaikka tarjosi junnullemahdollisuuden maksuttomiin oppitunteihin. Kaken opparit maksetiin liiton ”reikäkortilla”. Opparin jälkeen opettaja napsaisi reiän opparikorttiin kuin konduktööri ikään.
Mieleen jäi  Kaken lämmin suhtautuminen nuoriin oppilaisiinsa. Polkaisimme kerran  kutsuttuina Kaken ”plantaasiksi” kutsumalleen kesämökille Heinolaan. Siihen aikaan pieni 140 km pyöräretki  ei tuntunut missään. Se oli hieno kesäpäivä Kaken hieman rehottamaan päässeellä kesämökillä. Ja samana päivänä sitten fillarilla takaisin Hesaan.

Kolme maestroa ja hopeinen kultamitali

Miekkailun oppitunneista ei jostain syystä ole jäänyt mitään kovin ykstyiskohtaista mieleen. Suurimmat muistot ovat siitä vaiheesta, kun oli pakko siirtyä floretista kalpaan joskus 1980 paikkeilla. Floretin opetus ajettiin pikkuhiljaa alas ja kaikki liiton paukut laitettiin kalpaan.
Käsipiston opettelu ja etuoikeusmiekkailusta poisopettelu oli uutta ja ihmeellistä. Tuolloin sain toiseksi opettajakseni puolalaisen Marek Szafirowskin. Oli vitsikästä, kun Marekin oppareilla varoasennon piti olla puolalaisittain etupainoinen ja Kaken oppareilla taas piti muistaa olla perinteiseen ranskalaiseen tyyliin pystymmässä asennossa, ettei senhetkinen ope hermostunut.

Samoihin aikoihin kuvioihin tuli vielä kolmaskin opettaja, toinen puolalainen Wieslaw Koniczek. Nopeasti ”Villeksi” nimetty Koniczek ehti ennen kalpaan siirtymistä opettamaan meille suoraviivaista puolalaista florettiakin, joka oli yksi voittomme avain, kun 1981 Tukholmassa voitimme floretissa juniorien Pohjoismaisen mestaruuden joukkueella Tero Hakkarainen, Kim Lindberg, Jouni Paattakainen, ja Matti Raitio. 

Ruotsi oli tuohon aikaan ollut vuosia ylivoimainen floretissa  ja Miekkailuliitto noteerasi saavutuksen sinä vuona Katterin miekalla. Hauska yksityiskohta palkintojenjaosta Tukholmassa oli, että ruotsalaisilta oli päässy kultaisen mitalit ”loppunaan”, joten saimme hopeiset mitalit, joihin oli taakse kaiverrettu ykkösija. Luvattuja kultaisia versioita ei koskaan kuulunut Suomeen. Svedu pettää aina :)

Pikkuhiljaa päävalmentajakseni  tuli Ville, vaikka hetken aikaa sain oppareita kaikilta kolmelta opettajaltani.
Kun sain Villeltä viimeisen opparini joskus vuoden 1984 kieppeillä, siitä seurasikin pitkä tauko henkilökohtaisessa opetuksessa. Seuraava kerran taisin päästä oppitunille Oulussa pidetyllä valmentajakurssilla 2010. Silloin Lauhion Seppo palautti satunnaisen oppilaansa muistoissaan leijuvan veteraanin reaalimaailman tasolle siitä, mitä parinkymmen vuoden opparitauko merkitsee. Se ei ole ihan sama asia kuin fillarilla ajo, että kun kerran oppii niin aina sen muistaa…